Minusta tulee lääkäri. Päätin sen joskus yläasteella, vuosia sitten, kun olin lukenut mielisairaalaan sijoittuvan kirjan. Päätin tulla isona psykiatriksi. Psykiatri on lääkäri, joten lääkikseen oli päästävä. Kun muut työllistivät opinto-ohjaajia ja valvoivat öitä pohtien, mitä oikein halusivat ammatikseen tehdä, minä valitsin lukion alussa päättäväisesti fysiikat, kemiat ja biologiat. Jo kahdeksannella luokalla olin ainut luokastani, joka tiesi varmasti, mitä haluaisi opiskella. Opettaja varmaan hymyili itsekseen, kun niin itsevarmasti väitin tietäväni haluavani lääkäriksi. Eivät sitä äiti ja isäkään oikein ymmärtäneet, ei kummankaan suvussa ole ikinä ollut yhtään lääkäriä. Mutta he tukivat minua kummallisessa päähänpinttymässäni, kustansivat lopulta valmennuskurssinkin. Onhan se kuitenkin hieno ammatti.

Viime kesänä istuin kuumassa asunnossani ja jännityksestä täristen päivitin uudestaan ja uudestaan sivua, jonne oli määrä ilmestyä yliopistohaun tulokset. Kun tietokoneen kello näytti puoltayötä, päivitin uudestaan ja suustani pääsi ilon kirkaisu. Siinä luki "hyväksytty". Hyväksytty! Itkin hysteerisesti enkä tiennyt miten päin olisin ollut. "Minusta tulee sittenkin lääkäri", toistelin onnellisena mielessäni.

Nyt olen opiskellut puoli vuotta alaa, jonka on minulle ollut niin kauan itsestäänselvyys, mutta jonka opiskelupaikan saavuttamiseksi minun täytyi tehdä töitä enemmän kuin minkään muun. Enkä tunne laisinkaan kuuluvani sinne. En jaksa kiinnostua biomolekyyleistä enkä histologisista näytteistä. En taaskaan ostanut lippua opskelijabileisiin enkä mennytkään sinne speksikokoukseen. Sitä paitsi minä pelkään sairaaloita ja pyörryn, kun näen verta.

Eniten minua harmittaa se, että tiedän näiden asioiden oikeasti kiinnostavan minua. Aiemmin rakastin tiedelehtien lääketieteeseen liittyviä artikkeleita. Nyt kun minulle itselleni tulee useampi lääkärilehti, pinoan ne lukemattomina sängyn alle. Minä tiedän, että aiemmin olisin viihtynyt noissäkin lääkiksen juhlissa, minusta olisi ollut hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Nyt se tuntuu liian suurelta vaivalta joten en edes osta lippua.

Toivon kuitenkin, että joku päivä koulussa huomaankin kuuluvani joukkoon. Että tuntisin vihdoinkin opiskelevani unelma-alaani, enkä vain tietäisi opiskelevani sitä.