Lakanat tuntuvat ällöttävitä, niihin on tarttunut sairaus, minun sairauteni. Kello on puoli kaksi iltapäivällä enkä ole vielä poistunut sängystä. Mietin, kannattaakohan se enää edes, jos vain nukkuisin koko loppupäivän. Mutta mitä se ratkaisisi, huomenna on kuitenkin taas uusi päivä. Ja huomenna on pakko poistua sängystä, pakko tehdä jotakin. Tai viimeistään ylihuomenna.

Tarvitsisin lomaa. Sellaista aikaa, jolloin ei olisi pakko tehdä muuta kuin pysyä hengissä ja yrittää olla onnellinen. Lasken päiviä kesälomaan ja toivon selviytyväni sinne asti. Kyllä minä jaksan, vielä pari kuukautta, ei se ole paljoa. Luen sen verran kun on pakko, teen ne työt, mitä pyydetään. Tämä lukuvuosi on jo voiton puolella.

Minusta tuntuu, että annoin itselleni sairaslomaa viime syksynä. Se ei ehkä ollut kauhean fiksua, sillä kukaan muu ei ole tunnustanut sairaslomaani, tehtävää ja opittavaa on aivan yhtä paljon. Minä vain en enää ole täysillä mukana, ehkä vähän alle puolella teholla. Kun muut viettävät päivä kirjastossa lukien, minä nukun ja katson televisiota. Näytän hirveän laiskalta, mutta en osaa korjata käsitystä. Ehkä olenkin laiska, ei ahkera ihminen voi lamaantua tällä tavalla.

Ehkä kohta nousen, käyn suihkussa ja puen päälleni. Siitä on enää lyhyt matka pieneen kävelylenkkiin ja lopulta opiskeluun. Ehkä pystyn siihen, selviydyn tästäkin päivästä. Ja huomisesta ja lopulta ylihuomisestakin, jolloin on jo ihan pakko nousta sängystä. Ehkä.