Aiemmin viikolla ärsytti ja paljon. Teki mieli haastaa riitaa ja sanoa pahasti. En tehnyt kumpaakaan, hymyilin ja menin pois, parikin kertaa. En minä oikeasti halua koskaan riidellä ja vaikka haluaisinkin, tiedän ettei se kannata. Minulla on nimittäin huonolla tavalla norsun muisti enkä oikein osaa antaa anteeksi ja unohtaa. Haluaisin kyllä, minusta on typerää kantaa kaunaa. Silti jokin osa minussa ei osaa päästää irti.

Jotkut uskovat, että riitely kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin. Välillä kuulemma täytyy huutaa, se puhdistaa ilmaa. Minä vihaan huutamista, ehkä myös siksi, että tiedän miltä tuntuu olla täysin vihan ja hallitsemattoman kiukun vallassa ja sanoa ja tehdä ikäviä asioita. En halua kuvitella itseäni sellaisena, huutamassa kyyneleet punaisina palavilla poskilla. Enkä varsinkaan halua nähdä ketään sellaisena.

Minä en kestä riiteleviä ihmisiä. En halua ottaa kantaa enkä halua sotkeentua. Joiuduin todistamaan muutamaakin erimielisyyttä ja jokaisesta jäi minulle ahdistus ja paha mieli. Ihmisten pitäisi puhua enemmän keskenään ja yrittää miettiä puheitaan ennen kun avaavat suunsa. Joillekin se tuntuu olevan liian vaikeaa, tiedän ainakin muutaman tapauksen lähipiiristäni. En minäkään täydellisen hyväkäytöksinen ole omine epäsosiaalisine kausineni, mutta ainakin yritän olla aina ystävällinen.

Nyt ei enää ärsytä niin paljoa, vähän vain.