"Millainen olo sulla on nyt ollut?", terapeutti kysyy. Istun nojatuolissa hengästyneenä ja yritän koota ajatuksiani. Olin erehtynyt päivästä ja terapeutti oli joutunut soittamaan minulle, saavuin paikalle vartin myöhässä. "Kummalliselta", vastaan hetken mietittyäni. "Osaatko kuvailla enemmän?" "En oikeastaan", houkaan ja tuijotan ostoksiani. Olin ollut kaupassa ja mietin ostamani kananlihan vointia muovikassin pohjalla.

Oloni on viime aikoina ollut vain kummallinen. Ei muuta. En osaa koota tunnetta sanoiksi, se karkaa kaikilta määrityksiltä, juoksee näkökentän laidalle. Mutta onko se huono olo, terapeutti tahtoo tietää. En oikein tiedä, sanoisin kuitenkin sitä vain oloksi, en huonoksi enkä hyväksi.

Luulen, että näkemilläni unilla on osansa asiassa. Yksi yö näin elävää unta, jossa kuolin. Minut tapettiin erilaisuuteni vuoksi ja jouduin tyhjään valkoiseen paikkaan jossa oli ainoastaan hiekkaa. Hienoa valkoista hiekkaa ja minä. Sellainen oli kuolema. Aamulla olo oli kummallisen tyyni.

Toisaalta koen olevani odotushuoneessa. Odotushuoneessa tapetaan aikaa tekemällä turhia asioita ja vain ollaan. Sitä minäkin nyt teen, odotan jotakin tuntematonta. Ehkä tämä on se hetki ennen myrskyä, kun linnut puissa hiljenevät ja hetken on täysin hiljaista. Minun sisälläni on täysin hiljaista. Ehkä kohta tapahtuu jotakin, ihan mitä vaan. Minun nimeni huudetaan ja pääsen nousemaan epämukavasta tuolistani, pois odotushuoneesta.

Mutta jos minun nimeäni ei huudetakaan? Jos jään paikalleni istumaan. Jos mitään myrskyä ei tulekaan, linnut ovat vain muuttaneet pos, jonnekin missä aurinko paistaa ja yöt ovat lämpimiä. Ehkä minut on tarkoitettu elämään elämäni odotushuoneessa.

Minulla on kummallinen olo.