Viikonloppu on sujunut yksin. Kieltäydyin kaikista kutsuista, koska nyt vain satun olemaan tällainen. Hylkäsin Taiteiden yön, omenanpoiminnan ja treffit. Sen sijaan olen oleskellut lähinnä alusvaatteissa kämpässäni, joka haisee jo liian tunkkaiselta. Sanoin, että minun pitää lukea. Se on totta, minun pitää lukea. Eilen käytinkin pari tuntia anatomian opiskeluun, sen jälkeen katsoin liikaa televisiota.

Tänään olen poistunut kolostani vain hakemaan pikaruokaa. Matkalla takaisin leikittelin ajatuksella, että joku odottaisi minua kotona. Kuvittelin tuovani ruokaa sille jollekin, että olisimme ensin hetken nahistelleet, kumpi lähtee hakemaan ateriat ja minä olisin lopulta suostunut. En ollut varma, olinko ahdistunut vai helpottunut, kun vastassani oli asunto, jonka ovikelloa soittamalla kukaan ei olisi tullut päästämään minua sisään.

Hieman ruokailun jälkeen ja katsottuani hieman lisää televisiota, minun teki mieli alkaa piirtää. Minun on viime aikoina alkanut taas yhä useammin tehdä mieli piirtää, mutta yleensä en saa paperille mitään järkevää aikaan. Silloin turhaudun niin kuin turhautuu lapsi, jonka kädessä kynä ei tottele laisinkaan. Silloin heitän vihaisena paperit pois ja alan tehdä jotakin aivan muuta.

Tänään en kuitenkaan heittänyt kyniä lapsellisen raivonpuuskan vallassa sängyn alle, vaan piirsin kuvan loppuun, ensin lyijykynäluonnoksen, sitten tusseilla. Kokemus oli terapeuttinen ja lopputuloksen teippasin ikkunaani ja lopulta kuvasin.