Tänään oli vihdoinkin viimeinen vaivaantunut terapiakerta. Viime kerta oli ennen joulua ja minun puolestani se olisi ihan hyvin voinut jo olla se viimeinen kerta. Jotenkin vain en osannut sanoa terapeutille tarpeeksi päättäväisesti, että en enää kokenut tarvitsevani niitä istuntoja. Istuimme kyllä usein kymmenenkin minuuttia putkeen täysin hiljaa, koska minulla ei vaan ollut asiaa eikä hän osannut kysyä mitään. Silloin päässäni pyöri lähinnä se, että silläkin rahalla voisin tehdä jotakin oikeasti hyödyllistä.

Miten typerää on se, ettei tahdo loukata terapeutin tunteita kertomalla, että ei enää halua nähdä? Tänäänkin hän vakuutteli vielä monta kertaa hämmentyneellä ja hiljaisella äänellään, että jos taas tuntuu siltä, niin kyllä Kelalta taas voi saada tukea ja voin aina soittaa hänelle. Ja lisäsi siihen vielä perään nopeasti, että siis jos vielä häntä haluan nähdä. Hymyilin ja sanoin, että tuskin nyt vähään aikaan kuitenkaan.

Olo on nyt oikeastaan helpottunut. Nyt ei enää oikeasti tarvitse ajatella, että minulla on ollut masennus ja että oikeastaan se voisi ihan hyvin uusiutuakin. Nyt kukaan ei väkisin yritä kaivaa jotakin merkityksellistä ja ahdistavaa jokaisesta kertomastani asiasta.