Hänen katseensa oli kylmä, ehkä vihainenkin. Ei se yleensä sellainen ole, vain minulle. Ehkä joillekin muillekin valituille henkilöille, mutta nyt aivan ehdottomasti minulle. Aivan yllättäen hän käveli vastaan, olin menossa syömään yksinäistä lounastani opiskelijaravintolaan, pitämään hetken taukoa lukemisesta. Huomasin kadulla tutun kävelytyylin, en kuitenkaan heti muistanut, kenelle se kuului. Katsoin hänen kasvojaan, valmiina hymyilemään ja tervehtimään. Tervehdys kuitenkin jäi nähtyäni silmien myrkyllisen katseen. Hymyilin kai kuitenkin, ehkä, en enää kunnolla muista.

Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänet sen jälkeen kun olin ilmoittanut, etten enää halua tavata. Vaikka hän olikin mielestäni mukava. En vain nähnyt siinä enää mitään järkeä, ei minusta olisi ollut siihen, mitä hän minusta halusi. Oloni oli sen jälkeen huono, en mielelläni tuota ihmisille pettymyksiä. Siksi olinkin yrittänyt olla sitä, millainen hän minun olisi halunnut olevan. En tiedä olisiko hän pitänyt minusta muuten samalla tavalla. Nyt hän ei ainakaan enää pidä minusta, se tuli tänään selväksi.

Ajatus siitä, että joku ei pidä minusta, on kamala. Vaikkei hän oikeastaan edes kuulu minun elämääni millään tapaa. Yleensä kuvittelen olevani sen verran vähäpätöinen ihminen, etten saa aikaan mitään suuria tunteita kenessäkään. Yläasteella tiesin, että eräs tyttö ei pitänyt minusta. Se oli inhottavaa, vaikken minäkään hänestä pitänyt. Olin onnellinen kun hän vaihtoi koulua enkä enää nähnyt häntä ennen lukiota.

Mutta ne vihaiset silmät pyörivät vieläkin ajatuksissani. Voi tietysti myös olla, ettei hän edes kerennyt tunnistamaan minua, että kuvittelin tyhjän katseen kylmäksi. Ettei hän edes muista minua, tyttöä parin kuukauden takaa. Emmehän  me edes niin montaa kertaa tavanneet. Ehkä katseen tylyys onkin vain minun pääni sisällä. Mutta sielläkin se on väärässä paikassa.