Tekee vaan mieli sanoa kaikkeen ei. En tule, en mene, en tee. Puen aamulla vaatteet päälle, meikkaan, syön, laitan hiukset, vaihdan päälle kotivaatteet ja menen uudestaan nukkumaan. Akateeminen vapaus, olen tällä viikolla käyttänyt sitä hyväkseni jo useamman kerran. Sitten makaan sängyssä, yritän olla sotkematta tyynyjä meikkiin ja mietin, miksi elämä taas tuntuu niin tyhjältä.

Ehkä se johtuu tästä syksystä ja sateesta. Tai ehkä siitä, että pikku hiljaa vuodet alkavat muistuttaa toisiaan entistä enemmän. Vanhenen ja kyllästyn, tiedän mitä seuraavaksi tapahtuu vaikka oikeasti minulla ei ole aavistustakaan. Haluaisin ehkä jotakin jännitystä, asioita joita odottaa. On niitä nytkin, mutta kun niistä asioista on tullut perinteitä. Samat ihmiset, reissut ja juhlat. Minä asun täällä vielä vuosia, ainakin kaksi. Sitten ehkä vaihtoon ja takasin, vielä on opiskelua jäljellä. Valmistun ja olen kai aikuinen. Muutkin ovat silloin jo valmistuneet, niillä on varmaan jo perheitä.

Tapailin muutaman kerran yhtä oikein mukavaa nuorta miestä. Sellaista joka piti samoista asioista ja oli ihan hauskaa seuraa. Ulkoisesti ei ollenkaan minun tyyppiäni, mutta henkisesti aika samalla tasolla. Minulle on aina ollut tärkeää, että toisen pitää olla sivistynyt, ainakin saman verran kuin minäkin. Olin taas vaikea ja etäinen, vaikka tiedän, etten oikeasti ole. Nyt emme ole nähneet yli viikkoon, en usko että enää näemme. Jotenkin ahdistaa, ettei tämäkään toiminut, vaikka samalla olen hieman helpottunut. Yksin on kuitenkin helpointa olla.

Olen nykyisin vaan taas niin vaisu ja tylsä. Sanon liikaa ei ja liian harvoin kyllä.